Kotimaiset ja kansainväliset tutkijat ja politiikan tutkijat ovat tehneet laajaa tutkimusta maatalouden tukijärjestelmistä (sisältäen maatalouden sosiaalistetut palvelujärjestelmät, maataloustuotemarkkinajärjestelmät sekä maatalouden kansalliset tuki- ja suojajärjestelmät). Tutkimus keskittyy ensisijaisesti kansainvälisestä kokemuksesta oppimiseen, kotimaisten järjestelmien rakenteen ja ongelmien analysointiin sekä tiettyjen alueiden (kuten tieteen ja teknologian sekä rahoituksen) tukirooleihin.
Kansainvälisten maatalouden tuki- ja suojajärjestelmien rakentamisesta saadut kokemukset ja opetukset
Kansantalouden perustana maataloutta leimaa haavoittuvuus, ulkoisvaikutukset ja monitoiminnallisuus. Maat ympäri maailmaa, erityisesti kehittyneet maat, ovat antaneet vahvaa tukea ja suojelua maataloudelleen luoden ja parantaen vähitellen kansalliseen maatalouden ja maaseudun taloudelliseen kehitykseen sopivia tuki- ja suojajärjestelmiä. Nämä maat ovat perustaneet kansallisiin olosuhteisiinsa sopivia erittäin innovatiivisia ja parannettuja siemenjärjestelmiä sekä maataloustieteellisiä ja teknisiä innovaatio- ja sovellusjärjestelmiä. Esimerkkejä ovat Yhdysvaltojen malli, jossa yhdistyvät maataloustutkimus, koulutus ja laajentaminen; Japanin malli, joka erottaa tutkimuksen, laajentamisen ja koulutuksen itsenäisiksi järjestelmiksi; ja Ranskan innovaatiojärjestelmä, jota johtaa National Agricultural Research Institute. Kehittyneet karjankasvatusmaat Euroopassa ja Amerikassa ovat ottaneet käyttöön tiukat eläin- ja kasvitautien ehkäisy- ja valvontajärjestelmät, kun taas kehittyneet maat, kuten Yhdysvallat, EU ja Japani, ovat muodostaneet tieteellisesti suunniteltuja maataloustuotteiden laadun ja turvallisuuden hallintajärjestelmiä. Yhdysvallat on perustanut kattavan maatalousmarkkinajärjestelmän, joka koostuu sekä futuuri- että spot-markkinoista. Japani on rakentanut "pienen-tuotannon, suuren mittakaavan jakelun" järjestelmän, joka keskittyy tukkumarkkinoille, kun taas EU-maat noudattavat jakelujärjestelmää, joka keskittyy suuriin-julkisiin-palvelujen maataloustukkumarkkinoihin. Kehittyneet maat ovat perustaneet kattavia ja tehokkaita maatalouden tietojärjestelmiä ja muodostaneet tehokkaita mekanismeja maatalouden resurssien ja ekologisen suojelun varmistamiseksi. Maatalousteknologian laajennusjärjestelmät jakautuvat pääasiassa kolmeen luokkaan: valtion laajennusvirastojen johtamiin, valtion johtamiin, joihin osallistuu maatalousyliopistoja, ja valtioista riippumattomien järjestöjen johtamiin. Kehittyneet maat ulkomailla ovat myös perustaneet erilaisia tukipolitiikkajärjestelmiä, hintatukipolitiikkajärjestelmiä, tulotukipolitiikkajärjestelmiä ja riskisuojapolitiikkoja maatalouden tukemiseksi ja suojelemiseksi.
Ulkomaisten maatalouden tukipalvelujärjestelmien käytännöt tarjoavat arvokkaita opetuksia maalleni. Ensinnäkin he aloittivat aikaisin. 1930-luvulta lähtien Yhdysvaltain hallitus on tarttunut ratkaisevaan vaiheeseen ennen laajaa-maatalouden kehittämistä, myöntämällä huomattavia tukia maataloudelle ja asettaen etusijalle tukipalvelujärjestelmien rakentamisen. Toiseksi niillä on lainsäädännölliset takeet. Japani on säätänyt joukon lakeja varmistaakseen politiikkansa vakauden ja jatkuvuuden, ja Yhdysvaltain maatalouslaki määrittelee selkeästi erilaisten maatalouden tukipolitiikkojen yksityiskohtaisen sisällön. Kolmanneksi julkisten investointien tulisi olla ensisijainen liikkeellepaneva tekijä, ja maatalouden tukipalvelujärjestelmien rakentaminen olisi sisällytettävä julkisten hyödykkeiden piiriin, jotta WTO:n "vihreän laatikon" politiikkaa hyödynnettäisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Neljänneksi tukikäytäntöjen tulee olla projekti-pohjaisia ja projektinhallinnan tulee olla avointa ja läpinäkyvää. Viidenneksi olisi perustettava selkeästi määritellyt täytäntöönpanoyksiköt. esimerkiksi Yhdysvallat on selkeästi nimennyt Agricultural Credit Corporationin liittovaltion maataloustukipolitiikan toimeenpanovirastoksi. Kuudenneksi järjestelmä, jolla on erityispiirteet, olisi rakennettava kansallisten olosuhteiden perusteella.
